Musikaalien suhteen olen sillä tapaa tylsä, että Webber ja Schönberg ovat jumalia, ja muut eivät sitten ole oikein mitään -- yritän toki antaa usein uusille musikaaleille mahdollisuuden, mutta havaitsen jatkuvasti palaavani näiden kahden luottomiehen töihin.
Tämänaamuinen musikaalikorvamato on kuitenkin siinä suhteessa ehdottomasti Pyhä, että Webberin uusimman musikaalin Love Never Dies musiikkia en ole kuunnellut noin vuoteen. En siksi, että se olisi jotenkin kakkaa -- se ei todellakaan ole, vaan musiikillisesti Webberin parasta musikaalia pitkään aikaan. Syynä on puhtaasti laiskuus: Love Never Dies -levyjä ei nimittäin ole Spotifyssä.
Suuri rakkauteni musikaaleihin näkyy ainakin siinä, että tästä postauksesta tuli loputtoman pitkä, minkä vuoksi sitä ei luultavasti kukaan jaksa lukea.
Lyhyesti sanottuna Love Never Dies on jatko-osa Webberin (mielestäni) parhaalle musikaalille Oopperan kummitukselle. Esityksen arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, ja juonta jopa hienosäädettiin vuoden 2010 loppupuolella. Kokonaisuuden sanotaan nyt olevan vähemmän raskas kuin alkuperäinen esillepano. Suurin ongelma on kuitenkin asia, jonka kuulee jo viralliselta soundtrack-äänitteeltä: hahmot eivät tunnu missään mielessä samoilta kuin edeltäjässään; Kummitus on huomattavasti vähemmän hullu, Raoulista on tullut Kusipäiden Kuningas, Megistä on tullut arrogantti biats-horo.
Katsoja/kuuntelija ei koe seuraavansa samoja hahmoja kuin Oopperan Kummituksessa, vaikka hän mahdollisesti tuli nimenomaan "jatko-osaa" katsomaan. Webber voi sanoa ihan mitä tahansa siitä, ettei "tämä ole jatko-osa, tässä on vain samat hahmot kuin Oopperan Kummituksessa", sillä tuo on täydellisen huono tekosyy kirjoittaa hahmot täysin uusiksi. Olisi sitten vaihtanut vielä nimetkin saman tien, koska periaatteessa katsojan ei tarvitse tietää edeltävästä musikaalista juuri mitään. Christine on ainut, joka on yhtä pihalla kaikesta kuin aikaisemminkin ja siksi tuntuu samalta hahmolta kuin ennen.
Kaikessa on paljon potentiaalia, mutta suurin osa siitä vain hukkuu johonkin. Erityisen paljon pidän siitä, kuinka rikkinäisiä sekä Kummitus että Christine ovat ihmisinä. Tässä on kivaa myös se, ettei sitä väännetä katsojalle rautalangasta, muttei musikaalia tarvitse myöskään dekonstruoida tuota ymmärtääkseen. Juonessakin on lupausta, mutta sitten suuri Kolmiodraama ratkeaa itsestään ja loppukohtaus on junnaava, musiikillisesti epäkiinnostava ja Niin Nähty (eikä se edes tunnu oikealta tai hyvältä lopulta).
Tämän aamun myötä oli kuitenkin mielenkiintoista päästä katsomaan Youtubesta, joko netti on pullollaan tärisevin käsin videokameroituja pätkiä Love Never Dies -musikaalin teatteriesityksistä, ja nähtävästi niitä muutamia on. En aio niitä linkata tähän, sillä moiset yleensä kohtuullisen nopeasti katoavat tekijänoikeusjuttujen takia.
Tämä seedeerippi aamuisesta korvamadosta on kuitenkin pysynyt Tubessa yli vuoden, joten olkaat hyvät:
Teatterilavalla Gustave (pikkupoika) ei enää kuulosta siltä, kuin olisi saamassa orgasmia puhuessaan Kummitukselle. Näyttelijäpoika sanoi, että hänestä oli tosi kiusallista ääntää YEEES-sanat noin kuin hän tuossa tekee, mutta joku isoherra -- kenties Webber itse -- pakotti.
Lauluna tämä ei ole musikaalin kiinnostavimmasta päästä, mutta tahtoisin nähdä nimenomaan tämän livenä: lavan visuaalinen loisto on käsittääkseni kiinnostavimmillaan juuri tässä pätkässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti