Korvamadot ovat olleet erittäin vähissä koko kesän alun ajan. Vasta nyt mökkeilyjuhannus ja huonovointisuuteen herääminen on viimein ajanut Madon kolostaan. Pitää olla jotenkin heikkotasoinen suomalainen, jos juhannuksen jälkeen on huonovointinen. Minun tilanteeni tekee vielä säälittävämmäksi se, etten edes koske viinaan. :0< Täytyy ehkä muuttaa Ruotsiin tätä maata häpäisemästä. Ja kuinka ollakaan, tämänaamuinen korvamato tuleekin Ruotsista. (Huomatkaa Hienovarainen ja Taitava aasinsilta.)
Afro-Dite kasattiin vuoden 2002 Melodifestivaleniin, jossa porukalle irtosi voitto. Itse Euroviisuista ei enää irronnutkaan kuin 8. sija. (Suomelle irtosi lähinnä trollolol.) Tämän jälkeen ei kokoonpanosta ole juurikaan kuultu, vaikka yllättäen vuonna 2007 he ovat Wikipedian mukaan julkaisseet levyn.
Alla oleva video on poppoon Euroviisuesitys Viron Saku Suurhallissa. Jos on sattunut katsomaan lähivuosien viisuja, videota katsoessaan saattaa hämmentyä siitä, miten "halvalta" esitys näyttää. Suurspektaakkelimaiset esitykset ovatkin hiipineet viisuihin vasta yllättävän äsken: noin vuosina 2004--2005. Spektaakkelien alkaminen ajoittuu sopivasti nykymuotoisen kolmipäiväisen Euroviisutapahtuman syntyaikaan; sattumaako?
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Noita ja mie
Jälleen Korvamato tarjoilee musikaalimusiikkia; tällä kertaa musikaalista, jota en ole edes nähnyt. (kuunnellut toki silloin tällöin).
Musikaali on Stephen Schwartzin Wicked, joka laajentaa Ihmemaa Ozin tarinaa. En luonnollisesti osaa arvostella kuin musiikkia, ja siitä en kyllä hirveästi pidä. Sitä on erityisen vaikea laulaa mukana, ja lauluista jää millään tavalla mieleen vain minoorinen murto-osa.
The Wizard and I jää ainakin riittävästi mieleen. En löytänyt mitään kivaa liveversiota, joten tässä tällainen tylsä (mutta laulullisesti kova) versio:
(Nythän tämä musikaali pyörii suomeksi Helsingissä, jossa olisi mahdollista päästä eroon ummikkoudestaan piste piste piste)
Musikaali on Stephen Schwartzin Wicked, joka laajentaa Ihmemaa Ozin tarinaa. En luonnollisesti osaa arvostella kuin musiikkia, ja siitä en kyllä hirveästi pidä. Sitä on erityisen vaikea laulaa mukana, ja lauluista jää millään tavalla mieleen vain minoorinen murto-osa.
The Wizard and I jää ainakin riittävästi mieleen. En löytänyt mitään kivaa liveversiota, joten tässä tällainen tylsä (mutta laulullisesti kova) versio:
(Nythän tämä musikaali pyörii suomeksi Helsingissä, jossa olisi mahdollista päästä eroon ummikkoudestaan piste piste piste)
torstai 2. kesäkuuta 2011
Ylitse yön
Päivän toinen blogikorvamato on ihan tältä aamulta. Tosin tämän korruptioasteesta voitaneen keskustella, koska olen koko viikon kuunnellut YouTubesta erilaisia musikaalipiisejä orgasmeissani; myös Rebeccaa, josta tämä mato on.
Rebeccaan tutustuin keväällä 2011 Kouvolan Teatterin versiona (kiitos siskolle ilmaislipuista). Näyttelijät eivät valitettavasti olleet järisyttävän loistavia laulutaidoiltaan (paitsi rouva Danversin esittäjä), tai sitten heillä oli vaan falski päivä.
Musikaalina Rebecca on katkonainen, hajanainen, ja tiettyjä kohtauksia ja niiden sisältöjä ei voi ymmärtää ellei ole lukenut kirjaa tai tiedä muuten etukäteen, mistä tarinassa on kyse. Musiikki on erittäin hyvällä tavalla perusmusikaalimusiikkia: biisit kuulostavat tutulta, kun kertosäkeeseen päästään toisen kerran, ja suuri osa niistä jää soimaan päähän enemmän tai vähemmän.
Tämänaamuinen korvamato on suomeksi ilmeisesti nimeltään "Ylitse yön", koska noin se päässäni menee. YouTubesta löysin vain saksaversioita "Jenseits der Nacht", joista tämä video on kivoin. Se ei ole itse musikaalista, vaan jostain ulkokonserttihärpäkkeestä, mutta se on liveversio, ja siinä ei ole mitään muuta täytettä kuin aamuinen korvamato.
Rebeccaan tutustuin keväällä 2011 Kouvolan Teatterin versiona (kiitos siskolle ilmaislipuista). Näyttelijät eivät valitettavasti olleet järisyttävän loistavia laulutaidoiltaan (paitsi rouva Danversin esittäjä), tai sitten heillä oli vaan falski päivä.
Musikaalina Rebecca on katkonainen, hajanainen, ja tiettyjä kohtauksia ja niiden sisältöjä ei voi ymmärtää ellei ole lukenut kirjaa tai tiedä muuten etukäteen, mistä tarinassa on kyse. Musiikki on erittäin hyvällä tavalla perusmusikaalimusiikkia: biisit kuulostavat tutulta, kun kertosäkeeseen päästään toisen kerran, ja suuri osa niistä jää soimaan päähän enemmän tai vähemmän.
Tämänaamuinen korvamato on suomeksi ilmeisesti nimeltään "Ylitse yön", koska noin se päässäni menee. YouTubesta löysin vain saksaversioita "Jenseits der Nacht", joista tämä video on kivoin. Se ei ole itse musikaalista, vaan jostain ulkokonserttihärpäkkeestä, mutta se on liveversio, ja siinä ei ole mitään muuta täytettä kuin aamuinen korvamato.
Sun äitis oli varmaan marja.
Tämä on Pyhä Korvamato noin ajankohdalta 20.5.2011. Minulla ei ole vain ollut aikaa laittaa tätä talteen aikaisemmin.
En oikein tiedä, mistä tämä on voinut tulla, koska en seuraa suomalaisia huumorisarjoja enkä varsinkaan katso telkkaria - erityisesti en ole katsonut telkkaria sinä aikana, kun tämä huumorin jaloin ilmestys (huomaa sarkasmi) on töllöstä tullut. Toisaalta tämä mato saattaisi olla myös ainutkertainen radiomato, mutten kuuntele mitään YLEn radiokanaviakaan.
Olkaa hyvät, mysteerimato:
(Kyseessä on siis jokin hämmentävä suomalainen radio&töllö-sketsisarja Radio Millennium.)
En oikein tiedä, mistä tämä on voinut tulla, koska en seuraa suomalaisia huumorisarjoja enkä varsinkaan katso telkkaria - erityisesti en ole katsonut telkkaria sinä aikana, kun tämä huumorin jaloin ilmestys (huomaa sarkasmi) on töllöstä tullut. Toisaalta tämä mato saattaisi olla myös ainutkertainen radiomato, mutten kuuntele mitään YLEn radiokanaviakaan.
Olkaa hyvät, mysteerimato:
(Kyseessä on siis jokin hämmentävä suomalainen radio&töllö-sketsisarja Radio Millennium.)
maanantai 16. toukokuuta 2011
Mitään et kuitenkaan sä voi.
Sain yllättäen penkoa Internettiä ennen tätä postausta; tunnistin Korvamadosta Tuiskun äänen, mutten piisin nimeä.
Näköjään musiikkivideo on aika tuore, joten tämä on varmaan soinut äskettäin jonkin julkisen tilan radiossa (tai autossani Iskelmäradiossa).
Olen luultavasti häpeäksi koko miessukupuolelle, mutta teen silti tunnustuksen: minä pidän Tuiskun lauluäänestä erityisen paljon. Tämän lausunnon jälkeen voin mennä kiven alle piiloon loppupäiväksi.
Näköjään musiikkivideo on aika tuore, joten tämä on varmaan soinut äskettäin jonkin julkisen tilan radiossa (tai autossani Iskelmäradiossa).
Olen luultavasti häpeäksi koko miessukupuolelle, mutta teen silti tunnustuksen: minä pidän Tuiskun lauluäänestä erityisen paljon. Tämän lausunnon jälkeen voin mennä kiven alle piiloon loppupäiväksi.
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Rockefeller-kadulla
Tämä pitää kyllä varmaan melkein mahdollisesti ehkä kuitenkin laskea korruptiomadoksi, mutta se täyttää muuten kaikki Pyhän madon ehdot. (Korruptiomatohan se on siksi, että kuluneella viikolla olen altistunut ja altistanut itseäni Euroviisuille Hyvin Paljon.) Viikolla ei kuitenkaan paljon matoja kuulunut, joten päätin kuitenkin päivittää plokia tällä madolla, jonka Pyhyys voidaan tehokkaasti kyseenalaistaa.
Eilen oli Euroviisujen 2011 finaali, ja korvassani asustaa nyt Eestin ehdokas Getter Jaani - Rockefeller Street.
Eilen oli Euroviisujen 2011 finaali, ja korvassani asustaa nyt Eestin ehdokas Getter Jaani - Rockefeller Street.
Tämän vuoden Euroviisut olivat kuitenkin näin viisukonkarille melko yllättävä kokonaisuus. Ei siksi, että Azerbaidžan voitti, vaan siksi, että kaikki muut viisuyhteisön Euroviisuarvelut heittivät häränpyllyä.
Minä havaitsin muutama vuosi sitten tulleeni vanhaksi, kun Euroviisujen tulosten arvaaminen muuttui lähes yhtäkkisesti täydellisen mahdottomaksi. Enää en edes yritä. Unkari oli ehkä mahdollisesti kaiketi kai tämän vuoden paras, mutten odottanutkaan sen sijoittuvan mitenkään hyvin.
Lisäksi: Suomi oli aivan hirveä.
lauantai 7. toukokuuta 2011
Tunnetko sen, pinnan alla kauneuden?
Musikaalien suhteen olen sillä tapaa tylsä, että Webber ja Schönberg ovat jumalia, ja muut eivät sitten ole oikein mitään -- yritän toki antaa usein uusille musikaaleille mahdollisuuden, mutta havaitsen jatkuvasti palaavani näiden kahden luottomiehen töihin.
Tämänaamuinen musikaalikorvamato on kuitenkin siinä suhteessa ehdottomasti Pyhä, että Webberin uusimman musikaalin Love Never Dies musiikkia en ole kuunnellut noin vuoteen. En siksi, että se olisi jotenkin kakkaa -- se ei todellakaan ole, vaan musiikillisesti Webberin parasta musikaalia pitkään aikaan. Syynä on puhtaasti laiskuus: Love Never Dies -levyjä ei nimittäin ole Spotifyssä.
Suuri rakkauteni musikaaleihin näkyy ainakin siinä, että tästä postauksesta tuli loputtoman pitkä, minkä vuoksi sitä ei luultavasti kukaan jaksa lukea.
Lyhyesti sanottuna Love Never Dies on jatko-osa Webberin (mielestäni) parhaalle musikaalille Oopperan kummitukselle. Esityksen arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, ja juonta jopa hienosäädettiin vuoden 2010 loppupuolella. Kokonaisuuden sanotaan nyt olevan vähemmän raskas kuin alkuperäinen esillepano. Suurin ongelma on kuitenkin asia, jonka kuulee jo viralliselta soundtrack-äänitteeltä: hahmot eivät tunnu missään mielessä samoilta kuin edeltäjässään; Kummitus on huomattavasti vähemmän hullu, Raoulista on tullut Kusipäiden Kuningas, Megistä on tullut arrogantti biats-horo.
Katsoja/kuuntelija ei koe seuraavansa samoja hahmoja kuin Oopperan Kummituksessa, vaikka hän mahdollisesti tuli nimenomaan "jatko-osaa" katsomaan. Webber voi sanoa ihan mitä tahansa siitä, ettei "tämä ole jatko-osa, tässä on vain samat hahmot kuin Oopperan Kummituksessa", sillä tuo on täydellisen huono tekosyy kirjoittaa hahmot täysin uusiksi. Olisi sitten vaihtanut vielä nimetkin saman tien, koska periaatteessa katsojan ei tarvitse tietää edeltävästä musikaalista juuri mitään. Christine on ainut, joka on yhtä pihalla kaikesta kuin aikaisemminkin ja siksi tuntuu samalta hahmolta kuin ennen.
Kaikessa on paljon potentiaalia, mutta suurin osa siitä vain hukkuu johonkin. Erityisen paljon pidän siitä, kuinka rikkinäisiä sekä Kummitus että Christine ovat ihmisinä. Tässä on kivaa myös se, ettei sitä väännetä katsojalle rautalangasta, muttei musikaalia tarvitse myöskään dekonstruoida tuota ymmärtääkseen. Juonessakin on lupausta, mutta sitten suuri Kolmiodraama ratkeaa itsestään ja loppukohtaus on junnaava, musiikillisesti epäkiinnostava ja Niin Nähty (eikä se edes tunnu oikealta tai hyvältä lopulta).
Tämän aamun myötä oli kuitenkin mielenkiintoista päästä katsomaan Youtubesta, joko netti on pullollaan tärisevin käsin videokameroituja pätkiä Love Never Dies -musikaalin teatteriesityksistä, ja nähtävästi niitä muutamia on. En aio niitä linkata tähän, sillä moiset yleensä kohtuullisen nopeasti katoavat tekijänoikeusjuttujen takia.
Tämä seedeerippi aamuisesta korvamadosta on kuitenkin pysynyt Tubessa yli vuoden, joten olkaat hyvät:
Teatterilavalla Gustave (pikkupoika) ei enää kuulosta siltä, kuin olisi saamassa orgasmia puhuessaan Kummitukselle. Näyttelijäpoika sanoi, että hänestä oli tosi kiusallista ääntää YEEES-sanat noin kuin hän tuossa tekee, mutta joku isoherra -- kenties Webber itse -- pakotti.
Lauluna tämä ei ole musikaalin kiinnostavimmasta päästä, mutta tahtoisin nähdä nimenomaan tämän livenä: lavan visuaalinen loisto on käsittääkseni kiinnostavimmillaan juuri tässä pätkässä.
Tämänaamuinen musikaalikorvamato on kuitenkin siinä suhteessa ehdottomasti Pyhä, että Webberin uusimman musikaalin Love Never Dies musiikkia en ole kuunnellut noin vuoteen. En siksi, että se olisi jotenkin kakkaa -- se ei todellakaan ole, vaan musiikillisesti Webberin parasta musikaalia pitkään aikaan. Syynä on puhtaasti laiskuus: Love Never Dies -levyjä ei nimittäin ole Spotifyssä.
Suuri rakkauteni musikaaleihin näkyy ainakin siinä, että tästä postauksesta tuli loputtoman pitkä, minkä vuoksi sitä ei luultavasti kukaan jaksa lukea.
Lyhyesti sanottuna Love Never Dies on jatko-osa Webberin (mielestäni) parhaalle musikaalille Oopperan kummitukselle. Esityksen arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, ja juonta jopa hienosäädettiin vuoden 2010 loppupuolella. Kokonaisuuden sanotaan nyt olevan vähemmän raskas kuin alkuperäinen esillepano. Suurin ongelma on kuitenkin asia, jonka kuulee jo viralliselta soundtrack-äänitteeltä: hahmot eivät tunnu missään mielessä samoilta kuin edeltäjässään; Kummitus on huomattavasti vähemmän hullu, Raoulista on tullut Kusipäiden Kuningas, Megistä on tullut arrogantti biats-horo.
Katsoja/kuuntelija ei koe seuraavansa samoja hahmoja kuin Oopperan Kummituksessa, vaikka hän mahdollisesti tuli nimenomaan "jatko-osaa" katsomaan. Webber voi sanoa ihan mitä tahansa siitä, ettei "tämä ole jatko-osa, tässä on vain samat hahmot kuin Oopperan Kummituksessa", sillä tuo on täydellisen huono tekosyy kirjoittaa hahmot täysin uusiksi. Olisi sitten vaihtanut vielä nimetkin saman tien, koska periaatteessa katsojan ei tarvitse tietää edeltävästä musikaalista juuri mitään. Christine on ainut, joka on yhtä pihalla kaikesta kuin aikaisemminkin ja siksi tuntuu samalta hahmolta kuin ennen.
Kaikessa on paljon potentiaalia, mutta suurin osa siitä vain hukkuu johonkin. Erityisen paljon pidän siitä, kuinka rikkinäisiä sekä Kummitus että Christine ovat ihmisinä. Tässä on kivaa myös se, ettei sitä väännetä katsojalle rautalangasta, muttei musikaalia tarvitse myöskään dekonstruoida tuota ymmärtääkseen. Juonessakin on lupausta, mutta sitten suuri Kolmiodraama ratkeaa itsestään ja loppukohtaus on junnaava, musiikillisesti epäkiinnostava ja Niin Nähty (eikä se edes tunnu oikealta tai hyvältä lopulta).
Tämän aamun myötä oli kuitenkin mielenkiintoista päästä katsomaan Youtubesta, joko netti on pullollaan tärisevin käsin videokameroituja pätkiä Love Never Dies -musikaalin teatteriesityksistä, ja nähtävästi niitä muutamia on. En aio niitä linkata tähän, sillä moiset yleensä kohtuullisen nopeasti katoavat tekijänoikeusjuttujen takia.
Tämä seedeerippi aamuisesta korvamadosta on kuitenkin pysynyt Tubessa yli vuoden, joten olkaat hyvät:
Teatterilavalla Gustave (pikkupoika) ei enää kuulosta siltä, kuin olisi saamassa orgasmia puhuessaan Kummitukselle. Näyttelijäpoika sanoi, että hänestä oli tosi kiusallista ääntää YEEES-sanat noin kuin hän tuossa tekee, mutta joku isoherra -- kenties Webber itse -- pakotti.
Lauluna tämä ei ole musikaalin kiinnostavimmasta päästä, mutta tahtoisin nähdä nimenomaan tämän livenä: lavan visuaalinen loisto on käsittääkseni kiinnostavimmillaan juuri tässä pätkässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)